Tällä viikolla sain nostatettua itsessäni kansallistunteen, jota en luullut olevan olemassakaan. Ruotsalaisen Gabriel Heller Sahlgrenin käsittelyssä kyytiä saivat niin suomalaisuus itsessään kuin eritoten koulutus ja opetus Suomessa. Miehen viesti on, että Suomen Pisa-menestykseen tarjotut vastaukset eivät pidä paikkaansa. Erityisesti tasa-arvoisuus sekä standarditestien, markkinavetoisuuden ja mitattavuuden puute eivät olekaan menestyksen takana. Päinvastoin, hänestä ne ovat tulosten tippumisen takana.
Eniten minua häiritsi hänen ajatuksensa suomalaisesta opettajakoulutuksesta. Pisa-menestystä on selitetty suomalaisten opettajien osaamisen korkealla asteella. He saavat laadukasta, viimeisimpään tutkimukseen perustuvaa korkeaa koulutusta. Historiallisesti opettajien tehtävänä oli lasten opettamisen lisäksi toimia yhteisönsä ja aikuisten opettajana, kansankynttilänä. Sahlgren kuitenkin väittää, että Suomen menestys perustuu enemmän aikaisemmin opettajankoulutusseminaareissa vähemmän koulutettuun, autoritäärisempään ja keskusjohtoisempaan opettajakuntaan.
Näen asian aivan toisin. Opettajan ammattia on aina arvostettu Suomessa tavattomasti. Se oli aikoinaan yksi tärkeimmistä ammateista kyläyhteisöissä. Vain terävin huippu valikoitui opettajiksi. Tilanne on sama nykyään: opettajankoulutukseen pääsee vain noin kymmenen prosenttia halukkaista. Heistä tulee korkeasti koulutettuja ammattilaisia. Opettajakunta on myös uudistunut vähitellen, eläköitymisen myötä. Sahlgren tuntuu ajattelevan koko seminaarikoulutetun opettajakunnan jääneen kerralla eläkkeelle.
Opettajakoulutuksen siirtyminen seminaareista yliopistoihin säilytti samalla opettajan ammatin arvostuksen. Nopean teollistumisen ja vaurastumisen myötä syntyi erilainen ammattirakenne, jossa muutoin opettajan ammatti olisi saattanut jäädä uusien tulokkaiden jalkoihin.
Historiallisestikin voi siis ajatella, että opettajan ammatti on aina ollut yksi Suomen arvostetuimmista, ja valikoitumismekanismien vuoksi siihen on päätynyt aina terävin kärki. Se joukko on siis ollut suomalaisen koulutuksen menestyksen taustalla alusta asti.
Tätä perinnettä ei saa murentaa. Se on muistettava erityisesti nyt, kun tehdään erilaisia koulutusleikkauksia. Näiden leikkausten jäljet ovat hallituskautta pidemmät. Hyvä, tasalaatuinen opettajankoulutus on pohja koko kansakunnan menestykselle. Siitä leikkaamalla saatamme Suomen muiden maiden tielle, jolla koulut ja asuinalueet eriytyvät entisestään, oppiminen ja osaaminen kärsivät. Lapsien kanssa kouluissa tehtyjä virheitä on valtavan vaikea korjata jälkikäteen.
Nyt kun olen itse seurannut läheltä amerikkalaista varhaiskasvatusta ja esikoulua, yksi asia on silmiin pistävää. Sekä hyvässä että pahassa ote lapsiin on hyvin varhaiskasvatuksellinen USA:ssa. Hyvässä siinä, että kaikkeen toimintaan suhtaudutaan siten, että siitä voi oppia jotain. Leikit ovat ohjattuja, niiden tarkoitus on kehittää joka kerran joitain tiettyjä taitoja. Joka viikko asetetaan tavoitteita kirjainten ja numerojen, matematiikan ja oppimisen suhteen. Lapselle annetaan itselleen paljon vastuuta omasta käyttäytymisestään ja vaikkapa tavaroistaan huolehtimisesta.
Kaikki tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Vapaa leikki, joka kehittää ajattelua ja mielikuvitusta, on vähäistä. Koulut ja opettajat saavat rahoituksensa tulosten mittaamisen mukaan, mikä asetta paineita opettajille ja johtaa pyrkimykseen saada keskimääräisiä tuloksia. Samalla se rajoittaa heidän vapauttaan rakentaa opetusta oppilaiden tarpeen mukaan. Fyysinen toiminta on varsin suojattua ja ohjattua liikuntaa päivän aikana.
Pidän hyvänä sitä, että Suomessakin on parin viime hallituskauden aikana päätetty vahvistaa päivähoidon varhaiskasvatuksellista otetta. Päiväkoti ei ole vain säilytyspaikka, jonne lapset voidaan laittaa, jotta äidit ja isät pääsevät töihin tuottamaan. Mutta toivoisin, että ote olisi leimallisen suomalainen. Vapaa leikki kasvattaa mielikuvitusta, yhteistoimintataitoja, innovatiivisuutta ja pettymyksen sietokykyä. Kaiken ei tarvitse olla tavoitteellista. Lasten pitää antaa olla lapsia. Välillä heidän pitää antaa olla myös fyysisiä: kiipeillä, taistella, painia ja olla rajuja. Se kuuluu lapsuuteen.
Tämän näkemykseni Sahlgren osittain kiistää. Suomalaisen koulujärjestelmän stressittömyyttä ja opettajan vapausasteita on pidetty yhtenä menestyksen tekijänä. Kuitenkin hänestä menestys perustui nimenomaan vanhan ajan keskusjohtoiseen järjestelmään, jossa vapauksia ei ollut. Vapauden lisääminen on hänestä johtanut tulosten alenemiseen.
Pisa-tutkimuksista vielä sananen. Itse olen kuullut jotain selityksiä, joita kannattaa pohtia mietittäessä, miksi Suomi on pudonnut muutaman sijan kansainvälisissä vertailuissa.
Yhden selityksen mukaan vapaa-ajalla lukeminen on vähentynyt. Pisa korostaa nimenomaan lukemista, toisin kuin muut, vaikkapa matematiikkaa korostavat vertailut. Lukemisessa suomalaiset lapset ovat aina olleet vahvoja. Kyselyissä kuitenkin vapaa-ajalla lukevien lasten osuus on pudonnut huimasti. Uusi informaatioteknologia haastaa kirjan. Tälle voimme ehkä tehdä jotain, mutta enemmänkin kotona kuin kouluissa.
Toisena huomiona olen nähnyt arvion siitä, että poikien suoritukset ovat pudonneet kautta linjan. Tätä en nyt saanut tarkistettua, mutta sehän tarkoittaa sitä, että unohtamatta tukea tyttöjen menestystä täytyy huomioida poikien osaaminen paremmin.
Kolmas arvio on ollut, että parhaita tuloksia saavien joukko on kaventunut. Tämä johtaakin keskusteluun siitä, pystyykö nykyinen koulu tukemaan lahjakkaita tarpeeksi? Tämä ei ole helppo kysymys pohtia. Osittain Pisa-menestystä selittää se, että Suomessa on vain vähän huonosti suoriutuvia. Tämä on ehdottomasti tärkeä asia, josta täytyy pitää kiinni. Erityisopetus ja aikainen puuttuminen takaavat, ettei kukaan putoa kelkasta. Ja vaikka peruskoulu on tasalaatuinen kaikille, toisen asteen paikat lukioissa ja ammatillisessa koulutuksessa sen sijaan ovat erittäin kilpailtuja. Tämä piiskaa oppilaita jo peruskoulussa yrittämään parastaan.
Mutta, näistä asioista on paljon parempia asiantuntijoita kuin minä. Lopuksi on vielä huomattava tausta, josta Sahlgren ponnistaa. Hänen tehtävänsä on edistää markkinavetoisen koulutuksen laajenemista. Kysyttäessä hänen vastauksiaan siihen, mitä Suomen pitäisi tehdä koulutuksen saralla, tämä näkyy vahvasti. Hän toivoo enemmän markkinaperusteisia vaihtoehtoja, mahdollisuuksia valita koulu sekä opettajille enemmän vastuuta mm. tuloksiin perustuvan rahoituksen myötä.
Sahlgren Cato Instituten tilaisuudessa 16.11.2015 Washington DC:ssä
Gabriel Heller Sahgren on tutkimusjohtaja tutkimuslaitoksessa ”Centre for the Study of Market Reform at Education.” Gabriel Heller Sahgrenia haastatteli Washington DC:ssä 16.11.2015 Cato Instituten koulutusasioiden johtaja Neal McCluskey. Sahlgren on julkaissut tutkimuksen ”Real Finnish Lessons. The True Story of an Education Superpower,”jossa hän raatelee Pasi Sahlbergin tutkimuksen “Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland?”