Tuetaan asumista, ei seiniä

Perjantain ensimmäisen puoluejohtajatentin jälkeen olen saanut paljon palautetta, jossa on tuskiteltu, miksi poliitikkoja ei pistetä keskustelemaan kansalaisia vaivaavista aiheista. Helsingissä ihmisiä harmittaa erityisesti asuntotilanne. Varsinkin nuoret ikäluokat joutuvat ottamaan tolkuttomia taloudellisia riskejä päästäkseen omaan kotiin. Hyvä on. Tässä tiivistettyinä muutamia näkemyksiäni asuntopolitiikasta erityisesti Helsingin näkökulmasta. Olen joutunut pohtimaan asioita eri kulmilta sekä valtuustossa että kiinteistölautakunnassa. Myös perheen ja työn yhteensovittamista käsittelevissä tutkimushankkeissa, joissa olen ollut mukana, asuminen nousee väkisinkin esiin. Kaupungit ovat nykyisin luovuuden lähteitä. Pidän kaupunkiasumisesta, kun se on toimivaa ja noudattaa kestäviä periaatteita. Käytännössä se tarkoittaa melko tiivistä rakentamista hyvien raideyhteyksien varrelle. Silloin palvelut ovat lähellä, liikenne toimii eikä saastuta niin paljon kuin yksityisautoiluun pakottavat mallit. Perheillä pitää olla mahdollisuus valita asumismuotonsa. Myös pientaloasuminen kaupungeissa on mahdollista hyvällä kaupunkisuunnitelulla. Tiivis, hyvin suunniteltu pientaloalue voi olla tehokas ja ekologinen. Hyvä asuinalue on asukaskunnaltaan monipuolinen. Siellä on kovan rahan asuntoja, vuokra-asuntoja, opiskelijoita, vanhuksia, maahanmuuttajia, useita eri väestöryhmiä. Se tekee alueesta viihtyisän, vähentää sosiaalisia ongelmia ja slummiutumista sekä antaa alueelle tasaisen elinvoiman vuosikymmenestä toiseen. Uudet asuntoalueet pitää suunnitella näillä periaatteilla, mieluiten säteittäisten raideliikenneyhteyksien varteen. Siksi olen iloinnut länsimetropäätöksestä. Samasta syystä olen ollut valmis myös rajantarkistukseen Sipoon suunnalla, koska vuosikymmeniä kestäneet vapaaehtoiset neuvottelut eivät ole tuoneet tulosta. Nykyinen asumisen tukijärjestelmä on meidän ekonomistien näkökulmasta epätäydellinen. Tuki on tehotonta, kun suuri osa siitä valuu mm. korkovähennysten kautta varakkaille suurten asuntojen omistajille. Se pakottaa ihmiset ottamaan liian suuria lainariskejä väärässä elämänvaiheessa. Se myös tekee muuttamisen vaikeaksi, jos työpaikka siirtyy muualle. Hyvä esimerkki on Helsingin Hitas-järjestelmä. Siitä on ollut toki paljon hyötyä, kun perheet ovat päässeet edullisemmin omaan asuntoon, mutta asuntomarkkinoiden toimintaa se ei ole auttanut. Hitas-kaksiosta on vaikea muuttaa vapaiden markkinoiden kolmioon. Ihmisille täytyy kuitenkin tarjota luottamuksensuoja. Kun perheet tekevät omaan talouteensa nähden valtavia investointeja asuntoon, heidän täytyy pystyä luottamaan, että pelisäännöt pysyvät likimain ennallaan tulevaisuudessa. Siksi muutokset täytyy toteuttaa asteittain, ajamatta ihmisiä hankaliin tilanteisiin. Siksi esimerkiksi Hitas-järjestelmää ei pidä noin vain purkaa, vaan sitä pitää uudistaa niin, että ihmiset eivät jää yhden asumistyypin vangeiksi. Vaikka me ekonomistit pystyisimme luomaan tukimallin, joka toimisi teoriassa, siihen ei käytännössä voi siirtyä yhdellä rysäyksellä. Asuntopolitiikkaa pitää uudistaa tasaisin askelin, määrätietoisesti mutta rauhallisesti, niin että tuki suuntautuu tukea tarvitsevien asumiseen, eikä asuntojen seiniin. Huomenna sitten lisää, mitä me täällä vihreässä valtuuskunnassa viikonloppuna olemme puhuneet.